Haluan edistää omalla tavallani ihmisten hyvinvointia, niin työelämässä englannin, ranskan ja suomen kielen parissa kuin muissakin tilanteissa elämänmatkan varrella.

Melkein menetettyäni henkeni koin että minulla on vielä tehtävä täällä maan päällä ja se on ainakin KAARIVALTA ja TUURINTUPA.


Miten minusta tuli minä?

Reppu selkään ja maailmalle

Kirjoitettuani ylioppilaaksi 1980 lähdin maailmalle - vietin Ranskassa melkein vuoden Saint Jorioz -kylässä Annecyn kaupungin eteläpuolella järven rannalla. Asuin 4 kuukautta au pairina Englannin Watford-kaupungissa Lontoon esikaupunkialueella. Ja sitten yhden kesän kiertelin kahden kuukauden ajan Interrail-passeilla omin nokkineni ympäri Eurooppaa; Ruotsi, Tanska, Saksa, Italia, Ranska, Luxemburg, Belgia, Hollanti, Englanti, Skotlanti, Wales, Irlanti.

Kreetalla olen käynyt Hersonissos-kylässä. Ateenassa kävin laulamassa Peltrut-nimisen oktetin kanssa Suomi-Kreikka päivillä. Amerikassa kävin Sekakuoro Kulkusten kanssa suurten järvien alueella, missä oli toisen tai kolmannen polven suomalaisia kuuntelemassa. Se oli hieno kokemus. Kuoron kanssa olen käynyt Itävallassa Wienissä ja Saksassa Berliinissä.


Ei ole koiraa karvoihin katsomista

Töitäkin tein ahkerasti opiskelun ohessa, mm. Käsiteollisuuspankki entinen SYP, jonka paikalla on nykyään pubi, aivan Yliopistokadun ja Aurakadun kulmassa. Ikimuistoisin hetkeni pankin virkailijana oli, kun ovelle ilmestyi rähjäinen maanviljelijä, likaisissa varsisaappaissaan, ja näytti pelästyneeltä kaniinilta oven suussa. Katsoin suoraan häneen ja hymyilin, josta rohkaistuneena hän käveli suoraan luokseni ja sanoi: ”Päivää neiti, tuota, kun minä, öh… sain miljoonan markan perinnön, enkä tiedä mitä sillä pitäisi tehdä.”

Tästäpä opin jo silloin, että ei ole koiraa karvoihin katsomista. Jokainen meistä on arvokas, ulkokuoresta viis!

Esikuvia ja kohtaamisia

Eeva Nikoskelainen, silmätautiopin professori, Leberin periytyvän silmäsairauden tutkija, on ollut minulle tärkeä esikuva. Avustin häntä 7 vuoden ajan, hänen oikeana kätenään ja opin valtavasti energiseltä, hyväntuuliselta ja sopivan temperamenttiselta ammattilaiselta, joka luotsasi tutkimusryhmää, perhettä, eri työtahoja, koiria ja kissoja ja taisi siellä vielä kilpikonnakin saada oman huomionsa.

Riemastuksekseni hän on myös kirjoittanut hersyviä romaaneja meidän iloksemme, viimeisin nimeltään Kolopallomaalaisia.

Kauppatorilla olin kesätöissä opiskelujen ohessa Ari Alhon hedelmäkojulla. Kerran kuulin kaukaa ranskankielistä pulputusta, joten en voinut vastustaa kiusausta huikata ranskaksi ”Tervetuloa Suomeen! Toivottavasti olette nauttineet olostanne täällä Pohjolassa”. Vastaukseksi sain heiltä, että jo kyllä vain oli ollut hieno kokemus tämä pohjoinen Suomen maa, mutta sitten jatkoivatkin yllättäen kysymyksellä, että kuinka ihmeessä minä olin eksynyt kesätöihin näin kauas pohjoiseen – luulivat minua ranskalaiseksi, kun olin edellisenä vuonna asunut Alpeilla melkein vuoden, niin taisipa olla aksenttini kohdillaan.

Palvelijana Herrankukkarossa

Kun näin Rymättylän Herrankukkaron ensi kerran, rakastuin paikkaan täysin ja totaalisesti – se oli kuin elävä museo. Viihdyin siellä erinomaisesti ja vieraamme vaistosivat sen hyvin, jotkut jopa arvellen että minä omistaisin paikan. Siihen kuitenkin vastasin kertomalla heille että olen vain PALVELIJA, mikä muuten luki paitani selkämyksessäkin. Joku olisi sellaisen paidan ostanut muistoksi, vaan kun eivät olleet myytävänä – yrittivät sitten ostaa minutkin, mutta vastaus oli edelleen sama ’ei onnistu’.

Aikuiskouluttajaksi sattuman kautta

Kielikanavan Vesa Vuotilainen etsi ranskan kielen opettajaa, ja silloinen poikaystäväni, nykyinen mieheni esitteli minut hänelle, vaikka olinkin opiskelemassa ranskan ja englannin kielenkääntäjäksi. Tuolloin aikuiskoulutus oli vasta orastava ala ja opettajia ei ollut tarjolla kuin kouluihin.

Vesa tutkaili minua päästä varpaisiin ja päätti sitten ottaa kokeeksi ranskan intensiivikurssin vetäjäksi insinöörille, joka oli lähdössä Ranskaan kolmen vuoden komennukselle ja tarvitsi kipeästi apua kielen alkeisiin. Hänen palautteensa vakuutti Vesan niin että kursseja alkoi minulle tulla enemmänkin niin että opinnot jäivät vähemmälle, ja työelämä veikin jo mennessään.

Ja sillä tiellä olen yhä…